Olen tullut siihen tulokseen, että pelkään kirjoittamista. Ihan totta! Jokin pidättelee minua.
Toisaalta, mitä uskaltamista siinä on? Pelkäänkö, etten osaa? Tuskin. Pelkään että osaan, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Pelkään sitä vastuuta ja tuskaa, julkisuutta, yksityisyyden menettämistä, joka väistämättä on yhteydessä julkiseen, nimellä kirjoittamiseen.
    Minulla on neuroottinen suhde julkisuuteen. Toisaalta haluan paistatella julkisuuden valokeilassa ja olla kaikkien tuntema ja ihailema. (Muka. Sellaista olotilaahan ei tunnetusti olekaan.) Toisaalta tiedän tasan, että julkisuuden henkilönä menettäisin osan itsestäni. Jos olisin julkikirjoittaja, jokainen katsoisi asiakseen ja oikeudekseen tulkita minua tekstieni kautta. Kohtalo, jolta Heli Kruger välttyi vain koska oli nuori vastanainut, hehkeästi raskaana. Harvoilla tämmöistä suojaa on.
    Ja jos itse kirjoittaisin samoista asioista, puhuttaisiin näin: - Ai se Juuli, kukas siitä olis uskonut. Mutta onhan se toisaalta ihan selvää, kakskyt vuotta naimisissa, kai sekin jo kyllääntyi ukkoonsa. Ja keski-iässä vielä, no kait se tykkäs että on viime hetket kokeilla ennen kuin rupsahtaa (käkätystä).
   Jos kirjoittaisin keski-ikäisen naisen rakkauselämästä, sanottaisiin: - Ai Juuli, nolostuttaa sen puolesta, elääkö se puutteessa kun pitää noin kirjoittaa?
     Jos aiheena olisi vanhempi nainen ja nuorempi mies: - katos Juuli perhana, eikös sille enää ikäiset kelpaa. (miehet). Naiset kuiskuttelisivat, että hei, vinkkaa mullekin mistä niitä löytyy.

Joopa joo, ja kaikki olisi tapahtunut Juulin päässä, ja tutkimus olisi tehty netissä erilaisilla keskustelupalstoilla. (Näinhän Heli Kruger sanoi romaaninsa syntyneen.)

Ei kai ihme, jos olen vähän neuroottinen julkisuuden suhteen.