Leijonaemolta tuli seuraava kommentti:
"Kummasti aina sun blogia lukiessa tulee lapsuus mieleen. Ne hetket kuumassa saunassa kun lipsuttiin pellavaa, tai kun mummo rukilla kehräsi sitä pellavaa tai villaa langaksi. Jokunen ilta tullut rukin hurinassa vietettyä. On tullut karstattua villaakin joskus.. Lapsuudessa. Muistan kun istuskelin kangaspuiden penkillä, mummon vieressä ja seurasin, kun hän sukkulalla heitteli ja paneli polkusia. Melkein voin tuntea sen pellavan tuoksun :)) *vaipuu muisteloon*
Pitäisi kai opetella itsekin tai palautella taitoja mieleen. Ettei häviä tämän sukupolven myötä..."

56565.jpg

    Kuinkahan monelle meistä kehräys ja käsityöt on tunnejuttu? Mummolta opittua, lapsuudessa nähtyä? Kun lankaa saa kaupasta,  ja jo pelkästään kehruuvillan hankintaan kuluu enemmän energiaa kuin valmiin villalangan - ja sitten se pitää vielä suurella työllä kehrätä langaksi! Kun ei ole taloudellinen pakko neuloa yhtikäs mitään, ja vielä vähemmän pitää  kenenkään kehrätä lankaa
taloudellisista syistä.
    Mikä on se liikkeellepaneva voima? Tunne siitä että työllään kuuluu sukupolvien ketjuun? Että esi-äidit sieltä jostakin hymyillen nyökyttävät meidät tervetulleeksi joukkoonsa? Etsiikö käsillään tekevä ulkoista arvonantoa vai riittääkö hyvä olo ja tyytyväisyys siitä, että on saanut jotain näkyvää valmiiksi?

    Kasvoin neljännen polven kaupunkilaisena ilman maalla asuvia sukulaisia. Isoäiti oli kyllä kätevä käsistään, nikkaroi kehyksiä ja maalasi, täti leikitteli sanoilla, mutta perinteisiä naisten töitä ei arvostettu, ei mitään käsin valmistuvaa. Äitini rupesi uranaiseksi, meni porvarillisiin naimisiin ja purki luovuutensa vaatteiden tekoon ja kutomiseen.
    Kahdeksanvuotiaana halusin itse kutoa puseron. Koulussa oli opittu tekemään oikeita silmukoita, nyt äiti opetti nurjia. Pääsin valitsemaan lankaa läheisen ostoskeskuksen lankakaupasta. Se oli vaaleansinistä orlonia(!?). Sain kudottua takakappaleen resorin ja pari senttiä sileätä ennen kuin into lopahti. Äiti kutoi loput,  ja vielä villatakin seuraksi, silloin olivat twinsetit kait muotia.
    Inhosin käsitöitä sydämeni pohjasta, äiti teki kotona kaiken valmiiksi. Sitten yhtäkkiä lukiossa naksahti! Perulaismyssyn ohje oli jossain lehdessä, ja sellainen piti saada. Menin lankakauppaan, valitsin yhdeksän väriä ja rupesin kutomaan. Aloitin siis vaikeammasta päästä, suoraan kuvioneuleesta. Sitten rupesin tehtailemaan perulaismyssyjä enemmänkin ja vein niitä myyntiin Jean Pauliin, pikkuiseen mustaksi maalattuun (nykyään jo lopetettuun) putiikkiin Helsingissä, joka oli pienessä kujassa Espan ja Aleksin välissä, suunnilleen Kuusisen kohdalla. Ne myivät hyvin, seuraavana talvena pyydettiin lisää.

    Jos olisin silloin tajunnut, että käsityöt olisivat minun ammattini, oltaisiin säästytty monelta. Mutta kun piti opiskella! Opiskelin, menin naimisiin, sain lapsia, valmistuin. Opin ompelemaan kantapään kautta, kun perhe oli vaatetettava pienellä, etten sanoisi olemattomalla budjetilla. Sisko lähetti pieniksi käyneitä maripaitoja, tein niistä potkuhousuja. Käsityöt olivat yhä vain harrastus, rakas sellainen. Tienasin kutomalla puseroita, mutta kun odotin kuopusta (tässä blogissa hellästi Pojaksi kutsuttua), jokin meni hartioissa jumiin enkä voinut enää pitää puikkoja käsissäni, sormet puutuivat.
    Pari vuotta valmistumiseni jälkeen aloitin taidealan opinnot. Minusta tuli graafikko ja kuosipiirtäjä.  Piirsin kangasmalleja, rupesin suunnittelemaan neuleita vaikken voinut kutoa niitä. Sain niitä lehtiin, kaikki näytti olevan mallillaan. Sitten tuli uudet suunnitelmat, muutto tänne ja elämä uusiksi.

                      45451.jpg
                      vanha työhuoneeni ajalta ennen tänne muuttoa

    Viisi vuotta olin toisten hommissa töissä, sitten uskalsin perustaa oman firman. Käsityöalalla. Teen huopavaatteita ja -asusteita kahden apulaisen kanssa. Akupunktion ja fysikaalisen syvähieronnan tuloksena käsivarteni hermot ovat vapautuneet pinteestään ja
kolmisen vuotta sitten saatoin aloittaa kutomisen. Ah onnea!
    Viime vuonna innostuin kehräämisestä, villaa kun oli talossa omasta takaa. Toinen apulaisistani on käynyt Suomi-Collegen Michiganissa, toinen on Steiner-koulun kasvatti, joten alkuun auttajia oli.

    Käsillä tekeminen on ihanaa. Ja vastauksena omaan kysymykseeni: niiden tekeminen ON tunnejuttu. Vaikken ole koskaan nähnyt sukulaisteni kehräävän, virkkaavan, värjäävän, kutovan kangasta tai kuullut heidän puhuvan arvostavassa sävyssä käsitöistä - minulle ne ovat tärkeitä. Se tunne kun jotain valmistuu, ja että päällä oleviin vaatteisiin on uhrattu omaa energiaa, on mahtava.

    Lukeaapa vielä lopuksi Leijonaemon Mummosta :)