Emmi-mummi oli kuollut, asunto sekainen ja täynnä sukulaisia. Olin emäntä ja vastuussa tarjoomisista ja sukulaisten viihtyvyydestä, mutta pujahdin kuitenkin katsomaan mummin ateljeeta.
    Ateljee oli iso, puinen rakennus, jossa oli pihan puolella hatarat, mutta valtavat monilasiset ikkunat. Puulattia oli vanhuuttaan kulunut, maalia oli enää vain huonekalujen alla. Oli kuin olisi tullut jonkin sortin museoon. Huonetta halkoi iso vitriinikaappien rivistö, jossa oli monenlaisia kiinnostavia esineitä näytillä lasin takana. Mummi oli säilönyt oman elämänsä lasin taakse. Siellä oli matkamuistoja: Muranon lasia, venetsialaisia lasihelmiä, ruiskukansininen silkkisifonkihuivi Pariisista punaisen pahvikotelonsa vieressä. Postikortteja  oli pidikkeissä tai nojallaan esineitä vasten, joskus kuvapuoli päällepäin, joskus kirjoitus. Tavasin koukeroista kirjoitusta: Täällä on monia kauniita naisia, mutta sinä olet suloisin. Leimattu 50-luvulla New Yorkissa, allekirjoitus sotkuinen. En tiennnyt kuka, mutta en toisaalta ollut perillä isoäitini miesjutuista.
    Toisessa vitriinissä oli vanha kuivunut paletti, väreinä punaista ja lilaa. En tunnistanut värejä. Emmi oli yleensä maalannut maisemia, mennyt Kainuuseen ystävänsä piilopirtille ja maalannut lunta ja kuusia. Kaupunkimaisemiakin hänellä oli, mustia kattoja ja sateenkiiltoista asfalttia. Mutta missään ei ollut tällaisia häikäisevän rikkaita värejä.
    Huoneen kalustus oli nukkavierua ja kauhtunutta, muutama maalausteline seisoi hylättynä ikkunan luona. Kiersin huoneen, mutta emännän omatunto alkoi jo nakuttaa - surutalossa keittiö oli ainoa paikka jossa sai pitää hauskaa, emännän ei sopinut olla kateissa.surrealio.jpg
    Ulkona kiersin ateljeerakennuksen toiselta puolelta,  ja yllätyksekseni julkisivu olikin täynnä näyteikkunoita. Väkeä velloi tiheänä massana ikkunoiden edessä. Työnnyin ihmisten ohi nähdäkseni minäkin mikä siellä niin kovasti kiinnosti. Ikkunassa oli vaatteita 30-luvun mallinukkien päällä. Vaatteet olivat erikoisia, yksi oli hapsuhelmainen, toinen käsinmaalattu. Oli myös mukavan näköinen nojatuoli ja messinkinen jalkalamppu; taustalla häämöttivät vitriinit.
    Olisin katsonut kauemminkin, tiesin etten saisi siihen enää toista tilaisuutta. Oli kuitenkin pakko palata takaisin taloon. Pujahdin aukiolta pienelle kujalle, joka oli kuin jostain Etelän pikkukaupungista, ja lähdin taloa ja velvollisuuttani kohden.