Vapaapäivät on aina vähän tylsiä.
   Aamulla aikaa tuntuu olevan edessä vaikka kuinka. Mitäs kivaa sitä tekisikään?
Ja kuinkas ollakaan, kuuden päivän työviikon päätteeksi tuntuu ihanalta vain olla, tekemättä mitään.
Jossain vaiheessa yöpuku vaihtuu vaatteisiin. Aamiainen painuu alas lehdenluvun ohessa, teetä kuluu kannullinen. On kelloton päivä, ei kiirettä minnekään. Tulee katsottua televisioita, lähetettyä meilejä, haaveiltua pitkän tovin.

Illalla havahdun siihen, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Minunhan piti kirjoittaa uutta, piti muokata edellisiä tekstejä, piti miettiä! Huomenna on taas töitä, ja sitä rataa maanantaihin. Vaikka pidänkin työstäni, se vie mehut siinä määrin, etten tiedä mistä otan aikaa kirjoittamiselle.

   Jostain muistan lukeneeni, kuinka ihminen muuttuu vanhetessaan hitaaksi. Alan hidastua, enää en saa niin paljon aikaiseksi kuin ennen. Ja kuitenkin olen vasta hiljattain tullut keski-ikäiseksi. Mitenkähän vanhana, olenko silloin iloinen paljon vähemmästä?
    Mikä vahinko, ettei näistä asioista puhuta! Meiltä useilta puuttuu luonnollinen suhde itseämme vanhempiin ihmisiin, ja erittäinkin sellaisiin jotka aidosti viitsisivät puhua vanhenemisesta ja sen aiheuttamasta kitkasta.
   Ainoa tuntemani poikkeus on tätini mies, joka nyt kahdeksankympin korvalla on mieleltään kuin nuori poika, yhtä avonainen ja harkitsematon puheissaan. Oltiin kesällä kylässä, ja setä nousee äkkiä kiiruusti pöydästä ja heittää muina miehinä, että hänelle on tullut vanhan miehen pissatauti. Mitäs siihen muuta kuin nyökkää ja ynähtää. Mutta salaa olin kiitollinen, sai siinä nelikymppiset miehen mallia.
   Sellaisen tädin kun vielä löytäisin! Onko teillä?