Kolmena aamuna minut on herättänyt kiusallinen kärpänen, joka yön levättyään alkaa aamulla etsiä valoa ja ulospääsytietä. Olen pitänyt sille ulko-ovea auki lähestulkoon koko viikonlopun, mutta se ei ole malttanut jäädä ovea peittävään valoverhoon kiipeilemään kuten muut lajinsa edustajat, (jotka sitten hätistän verhon päältä vapauteen), vaan pörisee jatkuvasti huoneesta toiseen. Se on iso ja kovaääninen, ja ilmeisen voimakaskin, kun on jaksanut jo kolme päivää. Pienemmät jo tuupertuisivat. Ei meiltä niin hirveästi syötävää löydy, lattialta meinaan. Yöksi koitan houkutella sen valon avulla vaikka vessaan, että saan aamuisin nukuttua. Huonoin tuloksin.
    Aamulla rannikon suunnassa oli paksu harmaa pilvipeite. Nyt se on revennyt taas jälleen yhteen aurinkoiseen syyspäivään, aurinko kultaa maiseman ja on uskomattoman lämmin. Varjon puolella 16 astetta.

    Keitin kahvia ja hissuttelin hakemaan lehteä. Haen samalla kertaa edellisen päivän postin, en viitsi erikseen mennä iltapäivällä. Yleensä siellä ei ole mitään kivaa; laskuja, mainoksia ja ilmaislehtiä. Suurin osa kirjeenvaihdosta hoituu sähköisesti, ja harvassa ovat enää ihmiset jotka lähettävät lomaltaan korttitervehdyksiä. Valitettavasti. Keräsin kouluaikanani ja sen jälkeenkin postikortteja. Muuton jälkeen  sain äidiltäni arkullisen vanhoja tavaroitani, postikorttikokoelmakin joukon jatkona.
    Muu arkun täyte oli 80- ja 90-luvun veroilmoituksia, virallista kirjeenvaihtoa, postisiirtoja ym. ihmeellistä sälää. Eihän niitä pidä säästää, mutta äitini on säästänyt puolestani ja nyt pitää käydä tukuittain paperia läpi. Onhan se mielenkiintoista, historiallisestikin. "Ai silloin tuloni olivat x markkaa", huomaan, ja nopea laskutoimitus euroiksi aiheuttaa pakokauhua, kuinka sillä summalla saattoi tulla toimeen? Ja tietysti käänteinen ajatus putkahtaa mieleen samassa: "onpa kaikki nykyään kallista".


    191281.jpg

    Postilaatikosta löytyi pakollisen mainoksen ja päivän lehden lisäksi kiva yllätys, joka sai päivän tuntumaan hyvältä jo ennen kuin aurinko putkahti virallisesti esille pilvipeitteen alta. Aku Ankan näytenumero, jonka sain lahjaksi vastattuani johonkin turhaan kyselyyn. Aku Ankka! Lapsuuden riemu, lehti, jota odottelin kerrostalon portailla ja kinusin postimieheltä ennen kuin hän ehti viedä sen sisään. Näin varmistin sen, että sain lukea sitä ensimmäiseksi ja nuuhkia uuden lehden ihanaa tuoksua. Nytkin nuuhkaisin lehteä, mutta se ei enää tuoksunut samalta.
    Ja on Aku hyödyllinenkin, ihan totta. Nyt paljastuu Hessun villapaidan ohje.

    191279.jpg191278.jpg
    Mun puseroni!                                    Yksi oikein, kaksi nurin, yksi oikein, kolme nurin.

    Aamulla jääkaappini sisältö ei jaksa kiinnostaa, joten juon pelkän kahvin. Samalla mietin päivän hommia, myös käsityöhommia. Tänä aamuna pähkäilen kahdella langalla neulomisen, eli
tvåändsstickning -in (engl. twined knitting) kanssa. Kyselinkin eilen neulontaryhmässä, ja sen tekotapa taisi nyt avautua. (Hankalaa muuten!) Sen sijaan sellainen koristeellinen lapasen reuna, jossa on ikään kuin vaakasuoraan neulotun näköisiä isoja silmukoita päällä, ei lähde jakelu
un. Sen verran tajuan, että  lankaa kierretän neulottavan silmukan eteen, mutta siihen se sitten tyssääkin. Tällä sivulla numero neljässä näkyy sellainen reunus. Olisiko sen tekemiseen suomenkielistä ohjetta jossain? Mielellään tietysti kuvien kera.

    Taustalla soi Marie Antoinetten musiikki, herkkää ja iloista kaikessa säntillisyydessään. Brittivillatakki lähenee loppuaan. Olen tehnyt huivikaitaleita nyt jo kaksi viikkoa. Kaikki muu on valmista, ja voisin periaatteessa ommella jo kappaleet yhteen. Pelottaa. Mitä jos se onkin susi? Tuota lankaa ei saa ikinä purettua. (Tai kyllä saa, mutta hankalasti ettei nypyt lähde irti.) En haluaisi kokea pettymystä ja niinpä en ole koskenut siihen pitkään aikaan. Ihmettelen itseäni. Näin korkea kynnys ei ole koskaan ollut. No, helpotti kun sain sanottua sen. Ehkä se toimii terapiana, ja kohta minulla on valmis villatakki.