Omasta kirjoituksestani, siitä eilen löytyneestä dekkarijutusta, mietin seuraavaa: tiedän alun ja tiedän lopun, ja tiedän suunnilleen miten sinne päästään. Nyt on edessä se VAIKEIN (ainakin minusta), eli laskiaispullan (p.o. tarinan) lihottaminen. Ootteko lukenut Lehtolaista viime aikoina, tai Christietä? Huomatkaa kuinka ne pihtaa tietoa ja tapahtumia.
   Lehtolaisella tapahtuu kaikenlaista pientä ja arkista, etsivä pesee hiuksensa, juttelee miehensä kanssa, panee lapsiaan nukkumaan ja menee ostamaan anoppinsa kanssa lakanoita - siis juonen kannalta täysin toisarvoista hommaa. Mutta ilman sitä oltaisiin jossain Dan Brownissa, eli tapahtumien syöksykierteessä. Ei sekään niin hauskaa ole.
   Itse tykkäsin ruotsalaisesta Asa Larssonin Aurinkomyrskystä. Asiat aukeavat vähitellen, menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat yhteen.
Sellaiseen kun pääsis!