Heräsin ohueen ja viipyilevään linnunlauluun. Useimmat linnut pysyvät minun silmiltäni piilossa, ja ellei olisi lintuja harrastavaa Miestä, en tietäisi senkään vertaa kuin nyt. Jostain syystä Mies näkee lintuja siellä, missä minä näen pelkkiä oksia. Kävelyllekin hän lähtee aina tarkkojen pikkukiikarien kanssa, ja kiikaroi lintujen perään. Minä sitten nolona vieressä, kun hän ei huomaa rikkovansa hyvän maun rajoja ja kiikaroi suoraan ihmisiä kohti. Tai näin ne vastaantulijat luulee, kun ei tiedä että lintu, ja ainoastaan lintu on Miehestä mielenkiintoista tiirailtavaa.
   Ikkunani takana aidalla istuu useina aamuina pullea, iso tilhi. Mutta ei sellainen suomalainen vähän punertava tilhi, vaan kirkaanpunainen. Räikeän kirkuvan punainen kuin papukaija, ja nimeltään cardinal. Toinen lintu, jonka nykyään tunnistan, on catbird. Näöltään en niinkään, koska sillä on aika hyvä suojaväri, mutta ääneltään. Alkuaikoina luulimme, että ulkona maukuu hylätty kissanpentu, mutta catbirdihän siellä.
   Ohutääninen, melankolinen lintu, joka aamuisin herättää minut laulullaan, on kuitenkin vielä arvoitus. Herään yleensä aikaisin ja ennen muita, ja lintu lopettaa heti huilusoolonsa kun on saanut minut herätettyä. Niinpä voin vain kuvailla laulua Miehelle, mutta kun minun äänihuuliani ei ole tehty laulamiseen, en saa millään matkittua linnun ääntä. Kuulen sen kyllä mielessäni, mutta en saa sitä ulos samanlaisena.

   Kas siinä yksi taito jonka haluaisin omata! Kunpa osaisin joskus laulaa! Yhteislaulussa pärjään aika kivasti, kun voin sovittaa ääneni muiden ääniin. Käyn kerran viikossa joogassa, jossa avaamme aina illan laulamalla oooom. Silloin huomaan, miten hyvää laulu tekee. Ääni lähtee syvältä kehosta ja kaiuttaa sisuskaluja. Sen jälkeen sujuu joogakin paremmin.

   Siinä toinen asia, jonka soisin olevan toisin. En enää taivu niin hyviin asentoihin kuin nuorempana. Olen harrastanut joogaa jo parikymmentä vuotta. Viisitoista vuotta sitten kuvittelin päälläseisonnan olevan vain pienen harjoittelun takana. Kai se olisi ollutkin, ellei olisi niskavaiva iskenyt. (Vai iskiköhän se juuri siksi?) Niskavaiva yltyi niin pahaksi, etten pystynyt enää edes pitämään kynää kädessä, saati sitten kudinta. Niin jäi käsityöt yli kymmeneksi vuodeksi.
   Kolmisen vuotta sitten osuin hyvälle kiropraktikolle ja otin myös akupunktiohoitoa ja akupainantaa. Nyt pystyn kutomaan ja kehräämään, kunhan ei mene liiallisuuksiin, mutta joogassa olen joutunut luopumaan seuraavastakin ylösalasasennosta, hartiaseisonnasta.
   Sitä se ikä teettää, sanoo äitini, joka vielä kahdeksankymppisenä käy päivittäin sauvakävelyllä ja panee ylpeänä muistiin kävellyt kilometrit, tilastohirmu kuin on.

   Protestoin! Ei ikä saisi teettää tällaisia kommervenkkejä! Haluan että ruumiini ja ruumiinvoimani olisivat hallittavissa ja voisin määrätä kehoani. Haluaisin olla ikuisesti yhtä hoikka kuin parikymppisenä, yhtä ruskeatukkainen kuin kolmekymppisenä ja pitää alle nelikymppisen naururypyt. Tietysti unohtamatta sitä elämänkokemusta, joka on tähän mennessä ehtinyt karttua. En viitsi olla linkittämättä mummelia, jonka ajatukset on ilmeisesti eilen kulkeneet samoja ratoja.
   Pitää vain hykerrellä vielä tällaisellekin keksinnölle: yleensähän on ihonhoitojutuissa puhuttu eri ikäryhmistä heidän omilla nimillään: 20-v, kolmekymppiset, jne. Pari kuukautta sitten bongasin lehdestä uuden kategorian: varhain rypistyvät. Tarkoittivat pari-kolmekymppisiä! Ihan oikeasti heillekin on nyt omat rypistymistä estävät voiteensa! *nauraa partaansa*

                  45452.jpg
   Ja jottei tämä menisi pelkäksi vuodatukseksi, tässä herkkuja Ranskanmaalta. Yleensähän lankavarastoista tahdotaan puhutaan vähän häpeillen, mutta tämä bloggaaja esittelee ylpeänä aarrearkkunsa
sisällön. Kyllä kelpaa esitelläkin!