Jos minulta kysyttäisiin, väittäisin kirkkain silmin etten ole ikinä viettänyt syntymäpäiväjuhlia. Osuvathan ne parhaaseen loma-aikaan. Hamalla 70-luvulla kun koulu alkoi vielä syyskuun alussa ja kukaan ei ollut heinä-elokuun vaihteessa kaupungissa.

    Yksi Suomeen muuton iloja on ollut uudelleen tutustuminen vanhoihin luokkakavereihin. Aika jännää on ollut huomata, että kaikki oppikoulunsa yhdessä aloittaneet pitävät yhtä, eivät yhdessä kirjoittaneet. Meidän kokoukset on siis 1A sitä ja 1A tätä.  (Ihan nuorien pitää nyt kysyä ymmärrysapua joltain ennen peruskoulua koulunsa aloittaneelta.)

    Olen siis tutustunut uudelleen entisiin luokkakavereihin. On ollut hirveän noloa huomata että minulla on suuria vaikeuksia muistaa heitä. Saatan muistaa nimen, mutta ihmisestä itsestään ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Tai muistan nimen ja naaman ihan jetsulleen, mutten tunnista henkilöä hieman kypsyneenä. Muutamien kanssa olen toki pitänyt yhtä kaikki nämä vuodet, ja heidän muistonsa ovat siis päivittyneet.

    Tuli puhetta viimeksi erään henkilön kanssa, kutsutaan nyt häntä vaikka Aijuksi. Hän ja muutama toinenkin väitti kivenkovaan olleensa minun syntymäpäiväkutsuillani. Kaivelin mieleni syövereitä ja varmaan katseeni oli aika sisäänpäinkääntynyt. En kertakaikkiaan muistanut ensimmäisiäkään synttärikutsuja, enkä varsinkaan ketään Aijua. Sitten he alkoivat esittää yksityiskohtaisia muistojaan kutsuista. "Oli keltaisia tikkareita." "Kermakakkua." "Kaikki oli kutsuttu." "Kukaan ei tullut." Sillä kohtaa muistini palasi, (mutten vieläkään muistanut Aijua). Nämä olivat ne kutsut, NE kutsut, joista äiti aina jaksoi puhua. Kuinka hän keskellä kuuminta kesää leipoi kermakakun, koristeli pöydän, hankki limut ja muuta hyvää viidelletoista kutsuvieraalle, joista sitten ilmeisesti vain kaksi saapui.

    Aiju tuli keskellä vuotta Pihtiputaalta meidän luokalle, ja ainoa mielikuva hänestä on isot lonksottavat kumisaappaat ja notkea puheenparsi, jota jotenkin hänen puolestaan häpesin. Toivoin ettei kukaan naura tai rupea irvimään. Minulle savo kuului kesiin, ei kaupunkiin.

    Ja tänä vuonna vietän laatuaikaa itsekseni. Muuttokuorma tuli, miehet olivat nopeita ja näppäriä ja purkivatkin jo suurimman osan. Työhuoneen lattialla lainehtii villi sekamelska: villaa ja lehtiä, lankaa ja kirjoja, ja vielä lisää villaa. Muistelen tilanneeni villaa Knitpicksiltä ennen muuttoa ja heittäneeni sen muuttopäivän aamuna suoraan pakkilaatikkoon, mutta korkkaan sen sitten tuonnempana. Tähän hätään korkkaan pullon hyvää roseeta, napostelen erikoishyvää riisipiirakkaa ja iloitsen siitä että elän ja voin hyvin. Terveydeksi teillekin!

                 45452.jpg




Olkaapa kuulolla 101. kirjoituksen suhteen, päätin järjestää arpajaiset kaikkien siihen pukstaavinsa jättävien kesken. Vaihtoehtoja tulee olemaan sekä kehrääjille (tai sitä miettiville), että neulojille, mutta niistä tuonnempana.