Sitä se mun uneni tiesi! Olen monta päivää touhunnut lattioiden kimpussa, ensin hioen, sitten petsaten ja viimein öljyten. Tämä on tarkoittanut sitä, että keittiö, eteinen ja olohuone ovat kumisseet tyhjyyttään. Jouduin siirtämään modeeminkin eteiestä pölyn ja öljyn tieltä pois. Mutta tänään tuli sellainen olo, että voisihan sen yhdistää takaisinkin. Menin ja yhdistin. Vilkaisin montako lamppua koneeseen syttyi - kaksi vain. Siis ei nettiyhteyttä.
    Mutta kun päiväkahvin aikaan kävelin koneen ohi - kolme valoa paloi! Vihdoinkin pääsen taas nettiin ja ihmisten ilmoille! Kyllä tätä on odotettukin. Kävin muutamia kertoja nettikahvilassa, mutta kertasyötöllä (yksi eke) saa puoli tuntia. Silloin huomasin ettei puolesta tunnista ole mihinkään. Se riittää juuri ja juuri edellisten kommentien lukemiseen, niihin vastaamiseen, ja uuden, lyhyen kirjoituksen postaamiseen. Eli annoin sen suosiolla olla. Kyllä aika on ilmakin mennyt.

    Ilmoitus Keltaisessa Pörssissä poiki muutamia innokkaita keittiön ottajia. Viikko sitten maanantaina tuli nuori mies isänsä kanssa ja vietti päivän täällä keittiötä purkaen. Itse olin lainannut samana aamuna konevuokraamosta järeän parketinhiomakoneen, jolla vedin lattioista vanhan lakan pois alta aikayksikön. Kulmien ja reunojen hiominen vei suunnattomasti paljon kauemmin, ja konttailin useamman päivän polvillani. Sitten tuli aika panna lattiaan vähän väriä, ja sen imeydyttyä öljysin hela hoidon. Tietysti polvilla kykkyillen, mitenkäs muutoin. Torstaina sitten keksin ottaa käyttöön Sinipiian ikkunanpesimen ja toinen öljyämiskerta kesti vain runsaan tunnin (kun edelliseen oli mennyt puoli päivää).
    Välillä tuli uskonpuute. Tiedoksi: petsatut raakalattiat näyttää kamalilta. Mutta heti pienen kiillon saadessaan niistä tulee taas kivannäköisiä. Ja nyt niillä on kolme kerrosta öljyvahaa. Torstaina haen parketinhiomakoneen jälleen lainaan, tällä kertaa kiillotuslaikan kanssa.

               
wood floorboards
Tällaiset kun niistä saisi! Kuvassa vanhaa, uusiokäytettyä lautaa Englannista.


    Kolme viikkoa yksinoloa on muuttanut minänkuvaani suunnattomasti. Onhan kaikilla muillakin tietynlaisia mielikuvia itsestä? No, minä testasin omani ja opin kaikenlaista.
Mielikuva yksi:
Olen näppärä ja nopea remontoija.
    Kaikkea vielä. Olen hidas ja sottainen. En osaa maalata seinää niin kuin mainoksissa, jossa puhtaisiin haalareihin sonnustautuneet maalarit vetävät seinää varmoin ottein. Maalia räpsähtelee joka paikkaan, ja saan jopa jalkapohjani tuhrittua maaliin. Vaihtoehtoisesti liimaan, liisteriin, petsiin ja öljyvahaan.

Mielikuva kaksi:
Minulta ei mene sormi suuhun kiperissäkään tilanteissa.
    Sormi on mennyt suuhun kerta jos toinenkin. Esimerkiksi: miten asentaa pesukone? Ohjeet on selkokielellä ihan kuvan kanssa, mistä siis kiikastaa? Toinen esimerkki: Hankin elämäni kolmannen porakoneen. (Kakkonen jäi sähkövirran erilaisuuden vuoksi Brooklyniin.) En siis ole ihan ensimmäistä kertaa poran kahvassa. Eilen poratessa terä jäi kiinni puuhun. No, mikäpä tässä, tuumin, otan sen pois ja istutan uudelleen. Niinhän sitä luulisi! Nykyisten porakoneiden istukat toimii käsin vääntämällä. Luin ohjevihkosesta: "Avaa istukka kääntämällä sitä." Kyllähän sen tajuaa, mutta kysymys kuuluukin: mitä kohtaa käännetään ja kumpaan suuntaan?
Noloa. Huomenna pitää siis mennä K-Rautaan ja pyytää myyjää näyttämään...

Mielikuva kolme:
Olen vahva.
    Päinvastoin, olen heikko ja raihnainen. Selkää kolottaa, polvia jomottaa, olkapäätä kivistää ja sormet puutuu.

Mielikuva neljä:
En uskalla nukkua, jos olen yksin kotona.
    Nukun mainiosti. Talo on heti tuntunut ystävälliseltä. En säiky edes narahtelua ja muita öisiä ääniä.

Mielikuva viisi:
Olen kärsimätön hätäilijä.
    Tosi on. Sisustan mieluummin kuin remontoin. En millään jaksaisi odottaa lattioiden valmistumista, vaan levittäisin matot lattialle mieluiten heti.

    Toisaalta olen yllätyksekseni huomannut, että prosessikin on palkitsevaa. Ajan kellastamasta lattiasta tulee kauniin silkinkiiltävä, kauhtuneet tapetit vaihtuvat lämpimän valkoiseksi, hilseilevät eteisen seinät saavat napakan kerroksen väriä ja hehtaarikeittiö kutistuu toimivaksi.
    Ja suurin yllätys oli se, että olen viettänyt lähes neljä viikkoa remontoiden, ilman puhekaveria, ilman keittiötä (= lämmintä ruokaa)  ja pesukonetta (= puhtaita vaatteita). Olen elänyt noutopizzalla, karjalanpiirakoilla, kaffilla ja jaffalla, enkä edes lihonut. Luulin, että olen tarkka ulkonäöstäni. Höh. Menen maalarintamineissa lähikauppaan enkä jaksa muistaa, milloin olisin tarkastellut itseäni viimeksi peilistä.
    Apua! Tarvitaankohan nyt uusia mielikuvia?